1. JOHDANTO

Vaikean aiheenvalinnan jälkeen keksittyäni yhtäkkiä tämän aiheen, ei ole tarvinnut enää miettiä eikä innostusta ole puuttunut. Oli selvää, että aion kirjoittaa aiheesta lapsi ja koira. Pitkän mietinnän jälkeen päättötyön "viralliseksi" nimeksi tuli Koiran merkitys lapsen elämässä. Aihe on minulle hyvin mieluinen, koska omia kokemuksia aiheesta riittää ja tietoakin on jonkin verran. Aihe innostaa todellakin tutkimaan paljon.

Haluan perehtyä tarkemmin siihen, miten koira todellakin on apuna lapsen kasvatuksessa ja nuoren elämässä ja mitä lapsi oppii koiraltaan. Haluan selvittää, mitä tämä psykiatrinkin suosittelema otus todella merkitsee lapselle. Koiran terapeuttinen vaikutus kiinnostaa paljon. Ehkä myös haluan etsiä todisteita sille, miksi oma koirani on todellakin ollut niin tärkeä ja miksi puolustelen koiran hankintaa. Tutkin koiran vaikutusta lapsen vastuuntuntoon, sosiaalisuuteen ja vastuuntuntoon. Elämän totuuksien, syntymän ja kuoleman opettelu koiran kautta on kuulemma helpompaa. Aion käsitellä kokonaisvaltaisesti aihetta koirasta lapsen kasvattajana ja perheenjäsenenä.

Jossain kohtaa työssäni kerron myös yleisesti eläimien vaikutuksesta lapseen, mutta pääosin pysyn koira-aiheessa. Tutkimuksia on tehty kaikkein eniten koirilla ja koirat ovat mm. ainoita eläimiä, joita käytetään virallisesti sairaaloissa ja hoitolaitoksissa lemmikkiterapiassa. Oma kiinnostukseni eläimiä kohtaan on laaja, mutta kaikkein eniten pidän koirista ja siksi valitsin tämän eläimen myös päättötyöhöni.

Aiheeni on varmasti vain raapaisu tästä mielenkiintoisesta aiheesta, mutta luulen sen kannustavan jatkamaan tutkimista. Haluan tutkia aihetta nimenomaan oman kiinnostukseni vuoksi. Kaukaisena haaveenani on ollut kauan eläinten ja nimenomaan koiran liittäminen lasten kanssa toimimiseen. Olen nähnyt ja kokenut, kuinka paljon koirasta on iloa lapselle. Lastenohjaajan koulutuksen jälkeen toivoisinkin pääseväni mukaan vaikka kennelliiton varhaisnuorten leirille ohjaajaksi.

Haluaisin edistää Suomessa vielä hyvin harvinaista sairaaloissa toimivaa terapiakoiraohjelmaa. Vanhainkodeissa tämä toiminta ei ole enää täysin vierasta ja toivoisin sen laajentuvan myös lasten pariin. Ehkäpä me aiheesta kiinnostuneet kirjoittajat voimme avata tutkimuksillamme vielä suomalaisia silmiä näkemään koiran terapeuttisen vaikutuksen.

Toivottavasti tästä mielenkiintoisesta päättötyöstäni on hyötyä myös muille. Jospa joku karvaisista otuksista välittämätönkin voisi ymmärtää meitä koiraihmisiä. Aion todistaa, että koirasta todella on hyötyä ja iloa lapselle ja yleensä ihmisille.

2. NELIJALKAISTA KASVATUSTA

2.1.1. Minä haluan koiran

Hyvin monella lapsella on elämässään vaihe, jolloin äiti tai isä saa kuulla monta kertaa saman lauseen: "minä haluan oman koiran!" Lapsen kehityksessä on vaiheita, jolloin hänellä on suuri tarve pitää huolta jostakin, helliä ja hoitaa. Silloin moneen perheeseen ilmestyy jonkinlainen karvainen lemmikki.

Koira lemmikkinä täyttää varmasti eniten lapsen hoivaamistarpeita kokonsa, ystävällisyytensä ja älykkyytensä vuoksi. Koiran kanssa voi tehdä paljon yhdessä ja se useimmiten ottaa tyytyväisenä vastaan lapsen hyväilyjä ja rapsutuksia.

Ritva Stenhammarin Helsingin yliopistolle tekemässä pro gradu -tutkimuksessa otettiin selvää, miksi koira hankitaan perheeseen. Kyse oli nimenomaan lapsiperheistä. Tutkimuksessa yleisin vastaus oli, että vanhemmalla oli aina ollut oma koira. Jo toiseksi useimpana vastauksena oli lasten tahdosta liikkeelle lähtenyt hankinta. Tutkimuksessa myös todettiin, että koira hankittiin usein myös perheisiin, joissa lapsilla on erilaisia pelkotiloja. Koiralta toivottiin lievennystä pelkoihin ja niissä onnistuttiinkin kiitettävästi. (Unhola 1998: 57.) Mielestäni on aiheellista tutkia, mitä koira merkitsee lapselle, koska hyvin yleistä on, että lapset haluavat koiraa.

Koiran hoidon vastuuta lapselle ei voi tietenkään antaa. Alle kymmenvuotiaan taidot eivät riitä oikeaan kasvattamiseen. Lapsilta puuttuu vielä paljon kärsivällisyyttä, kestävyyttä ja järkevyyttä. Vanhemmat osaavat jo paremmin käsitellä koiraa, mutta kaikille lapsille tulisi tehdä selväksi, että aikuinen hoitaa koiran koulutuksen, vaativan hoidon ja kasvatuksen. Koira tarvitsee isännän, jolle voi olla uskollinen koko elämänsä ajan, eikä sitä voi mopo-innostuksen aikana heittää komeron nurkkaan! (Middelhaufe, 1990: 13,14.)

Koira on siis ennen kaikkea koko perheen hankinta. Aikuisilla pitää olla sille myös aikaa. Lapselle voi antaa erilaisia hoitotehtäviä, mutta pitää huolehtia siitä, että ne hoituvat. Lapset voivat hyvinkin unohtaa tehtävänsä jo seuraavana päivänä. Ja tietysti hyvin tärkeä asia on, että aikuiset kertovat lapsille koiran käyttäytymisestä ja selvittävät, kuinka koiraa kohdellaan. Ei ole itsestään selvää, että koirasta tulee perheelle korvaamaton tuki ja turva. Se tarvitsee oikeudenmukaista kasvatusta ja huolenpitoa. Lapsen ja koiran yhteistyö toimii, jos molemmat oppivat kunnioittamaan toisiaan! (Sjöberg, 1986: 79).

Leikki-iässään lapsi hakee hyväksyntää ja huomiota toisilta lapsilta. Pikkuiset harjoittelevat kuuntelemista, sen ilmaisua, vuorotellen puhumista ja aloitteen tekemistä. Myöhemmin sitten monimutkaisempia taitoja, kuten auttaminen, uhrautuminen, yhteistoiminta, vaihtaminen ja ohjeiden noudattaminen. Kaikki nämä vaativat luottamusta toisiin ja kykyä tuntea empatiaa. Kontaktit koiran kanssa kehittävät lapsen kykyä tuntea empatiaa toista kohtaan. Eläimen kanssa olemisen on myös havaittu vaikuttavan lasten hoivaamiskäyttäytymiseen. Varsinkin perheen ainoan lapsen on vaikeampaa oppia hoivaamaan, mutta koira voi auttaa tässä lasta. Hoivatessaan koiraa lapsi huomaa sen nauttivan ja osoittavan kiitollisuutta ja taas kiusatessa koira pakenee. (Loukkola 1999: 50.)

Tämä on tärkeää opittavaa, josta lapsikin voi ottaa mallia. Koira ei opeta lapselle haastamaan riitaa, eikä kosta, vaan mieluummin pakenee ja unohtaa koko jutun!

Pikkulapsethan näkevät käsillään. Heidän täytyy saada koskettaa koiraa, jotta oppivat tuntemaan. Lämmin, pehmoinen turkki tuntuu lapsesta hyvin houkuttelevalta. Pehmeys ja lämpö vaikuttavat antavan turvallisuuden tunnetta. Koira oikein houkuttelee hyväilemään, halaamaan ja hoitamaan.

( Hallgren 1991: 35.)

Ei-sanallisten vuorovaikutustaitojen kehittyminen, josta jo kerroin edellisessäkin luvussa ohimennen, edistää siis myös empatian kehittymistä. Lapsi oppii vastaamaan koiran tarpeisiin ja siirtämään huomion itsestä ulkopuoliseen kohteeseen (Loukkola 1999: 50).

Murrosiässä ja aikuisena meillä ihmisillä on vielä tallella hoivaamistarve, samoin, kuin lapsenakin. Tietyt sosiaaliset kiellot estävät meitä tyydyttämästä hoivaamisen ja hyväilyn tarpeita. Sen vuoksi tarvetta puretaan mm. lemmikkieläimiin. Koiran pehmoista turkkia voi hyväillä ja silitellä niin paljon, kuin haluaa. Sille uskaltaa osoittaa rakkautensa ja olla oma itsensä. Koiran voi painaa itseään vasten ja kokea saman turvallisuuden tunteen kuin pienenä. (Hallgren 1991: 16.) Koira siis voi auttaa monin tavoin "isojenkin lasten" hellyyden kaipuuta.

Lemmikkieläimen hoivaaminen on siis sallittua hellittelyä myös pojille, jotka osoittavat empatiaa muita kohtaan tyttöjä harvemmin. Koiraa voi vapaasti hoivata ilman, että tuntee menettävänsä jotain miehisyydestään. ( Loukkola 1999:50.)

Samaan viittaa myös Growing up with pets -tutkimus. Se osoitti, miten lemmikkien, mm. koirien läsnäolo edesauttoi lasten myönteistä kehitystä. Tutkimuksessa todettiin, että 9 - 11-vuotiaiden poikien näkemykset sosiaalisista suhteista olivat myönteisempiä niillä, joilla oli eläimiä. Tässä on luultavasti suuri merkitys poikien hoivaamistarpeella ja heidän mahdollisuuksillaan tyydyttää sitä kuitenkin uskottavasti miehen roolissa pysyen. (Hallgren 1991:31.)

Ainakin omalta kohdaltani voin sanoa, että osoitin pienenä merkittävimmät empatian tunteeni juuri eläimiä kohtaan ja luulen empatiakykyni kasvaneen myös niiden kautta. Tunsin suunnatonta surua huomatessani loukkaantuneen eläimen ja myös ylitsepursuavaa riemua katsellessani eläimen touhuja, oli kyse sitten sammakosta tai koirasta. Tuntuu hurjalta, kuinka kovasti olinkaan valmis auttamaan eläinparkoja, jopa itseni loukkaamisen uhalla. Ajoin polkupyörällä mm. tien sivuun alamäessä, kovassa vauhdissa, kun pieni linnunpoikanen käveli tielle. Asfaltti teki tepposet polvilleni ja kyynärpäille, mutta olin silti helpottunut, etten ajanut linnun päälle.

Joskus ihmettelen, miksi ihmisiin kohdistuva väkivalta televisiossa ei satuta niin paljon, kuin eläinten kärsimyksien katsominen. Voi olla mahdollista, että ihmisten väkivaltaan on vaan paatunut, ja eläimet ovat olleet minulle hyvin tärkeitä pyyteettömän rakkauden osoittajia lapsena.

2.2. Koira vastuullisena kasvattajana

Tengvallin kirjoittamassa kirjassa (1995: 374) puhutaan tutkimuksesta, jonka mukaan lemmikkieläimen hoidossa opittu vastuuntunto ja heikommasta huolehtiminen heijastuvat myönteisesti myös lasten suhtautumisessa toisiin ihmisiin. Kun lapsella on aitoon ymmärrykseen ja kiinnostukseen perustuva suhde koiraan, eläin on varmasti suureksi iloksi ja lohduksi elämän eri vaiheissa. Toisessa tutkimuksessa todettiin, että ne lapset, joiden perheessä oli lemmikki, tulivat keskimäärin paremmin toimeen muiden lasten kanssa, kuin ne joilla ei ollut eläintä. Selitykseksi arvellaan, että eläimen kanssa seurustelu kehittää lapsen kykyä välittää ja vastaanottaa ei-kielellisiä viestejä, jotka myös ihmisten välisessä viestinnässä näyttelevät tärkeää, vaikkakin usein alitajuista osaa. Siten tutkimus osoittaa, että eläimien kanssa kasvaneet osaavat luoda helpommin ihmissuhteita ja ystävystyä (Maunu-Salin 1992: 9). Tähän vaikuttaa myös osaltaan luultavasti se, että koira auttaa luomaan sosiaalisia kontakteja vieraisiin ihmisiin vaikka vain kadulla kulkiessa tai koiran koulutuskerhoissa. Tuntuu siltä, että meillä ihmisillä pitää olla jotain, mistä aloittaa juttelu, koira on hyvä lähtökohta.

Eräs tutkimus osoittaa, että lemmikin omistavat lapset ovat koulun luokkayhteisössä suosituimpia ja ovat myös itse halukkaampia solmimaan suhteita toisiin. Heillä on laajempi ystäväpiiri. Tulos oli erittäin selvä koirien- ja kissojen omistajilla. Heillä on enemmän ystäviä, kuin muilla! Luokkatoverit vastaavasti useimmiten valitsivat juuri heidät vapaa-ajan vietto kaveriksi tai salaisuuksien kuulijaksi. Ehkä lemmikkieläimestä vastuun ottaminen kasvattaa sosiaalisuutta ja saa siten toverit pitämään heitä muita luotettavampina.

(Maunu-Salin 1992: 8-9.)

Hallgren kirjoittaa myös tutkimuksesta. Siinä todettiin, että lapset jotka pienestä pitäen ovat saaneet olla eläimen kanssa tekemisissä, tulevat myöhemmällä iällä helpommin toimeen myös ihmisten kanssa. He kehittyvät avoimemmiksi ja välittömämmiksi, heidän on helpompaa sopeutua uusiin ryhmiin ja heidän kanssaan tullaan paremmin toimeen. Tämä pätee kuitenkin neljästä vuodesta ylöspäin, koska pienemmät lapset eivät osaa aina seurustella eläimen kanssa sille sopivalla tavalla. (Hallgren 1991: 35.)

Englantilainen psykologi John Bowlby taas kertoo omasta tutkimuksestaan seuraavaa. Hän kirjoittaa kiintymysteoriasta, joka lähtee oletuksesta, että lapsella (myöhemmin aikuisella) on synnynnäisenä ominaisuutena tarve muodostaa side toiseen ihmiseen eli kiintymyshahmoon. Kiintymyskäyttäytyminen on toimintaa, joka seuraa yksilön tavoitteesta muodostaa ja ylläpitää läheisyys toiseen yksilöön. Tämä kiintymyshahmo on varustautunut paremmin edellytyksin kommunikoida ja tulla toimeen muun maailman kanssa. Kun yksilö tietää, että kiintymyshahmo vastaa hänen tarpeisiinsa ja on saavutettavissa, hän kokee voimakasta ja kaikenkattavaa turvallisuuden tunnetta. Kiintymyskäyttäytymistä esiintyy mm. pelkotilassa. Lapsi hakee lohtua useimmiten äidin luota. Mutta seuraavaksi suosittuja kiintymyshahmoja ovat isä tai koira. (Unhola 1998: 56,57.)

Vastuu on asia, joka kasvaa koiran myötä. Lapsen pitää ottaa se huomioon ja auttaa sitä monin tavoin. Vastuu edistää itsenäistymistä ja terveen itsetunnon kehittymistä ja jos lapset huolehtivat yhdessä eläimestä he kokevat kurinalaisen mielekkyyden ja välttämättömyyden ja kasvavat yhteisvastuuseen ( Loukkola 1999: 50).

Koira on myös mieluinen hoidon kohde, koska se herkällä olemuksellaan vetoaa syvimpiin tunteisiimme. Kuinka usein sitä näkeekään lasten innostuneita ja ihailevia ilmeitä, kun koira kävelee omistajansa kanssa kadulla vastaan tai kun lapset riemusta uhkuen leikkivät koiran kanssa piiloa tai palloleikkejä.

Monet ihmiset varttuvat koiran kanssa. Koiran kasvattaminen on mainiota opiskelua vanhemmuuteen. Koiran avulla oppii tärkeitä asioita kasvatuksesta. Liiallinen kurinpito on koiralle yhtä vahingollista, kuin liika sallivuuskin. Niinhän se on lapsillakin. Jos koiralle ollaan liian julmia, se muuttuu nöyristeleväksi ja säikkyy kaikkia vihaisia ilmeitä ja sanoja. Liiallisesta sallivuudesta seuraa tottelemattomuutta ja hankaluuksia käsittelyssä. Näistä koiran kanssa eläjä saa arvokkaita oppeja ja kokemuksia hyödynnettäväksi myös omaan tulevaan vanhemmuuteen. Hyvin huomattavia asioita koirassa ovat myös suhtautuminen kehuihin ja aitoon rakastamiseen. (Hallgren 1991: 30, 31.) Näiden taitojen kasvaminen tukee omaa vanhemmuutta. Olisiko tässä mahdollisuus joihinkin nykypäivän vanhemmuus ongelmiin? Jos pystyy ensin huolehtimaan oman koiran kasvatuksesta, lasten kasvatukseen on peruseväitä jo taskussa.

Hallgrenin (1991: 34-36) mukaan koira voi auttaa siirtymistä lapsuudesta aikuisuuteen tavalla, johon harva ihminen pystyy. Eläin merkitsee lapselle pysyvyyttä ja voi myös jossain määrin toimia sisarusten ja vanhempien sijaisena. Koira on ymmärtäväinen ja hyväksyvä, eikä koskaan petä. Se on seurana ja siitä saa turvaa.

Löysin kirjasta tutkimuksen, joka käsitteli nuorisorikollisia ja heidän perhetaustaansa. Tulokseksi tutkimuksesta tuli, että jos nuoret rikolliset olisivat saaneet varttua eläinten kanssa, heillä olisi ollut merkittävästi paremmat edellytykset. Heidän elämästään puuttui nimittäin tekijöitä, joita eläinten tiedetään pystyvän antamaan: ystävyyttä, rakkautta, huomioonottamista, tarpeellisuuden tunnetta ja myönteistä minäkäsitystä. (Hallgren 1991: 35.)

Koira ilmeisestikin voi olla tärkeä tuki lapsen kasvussa aikuisuuteen. Se saattaa olla jollekin perheen ainoa turva. Koira voi myös olla lapselle tärkeämpi kuin kukaan ihminen. Hyvin rikkonaisessa perheessä koira näyttää lapselle kaikkea sitä hyvää, mitä ei välttämättä aikuisilta koskaan saa. Tietenkin lapsella pitäisi olla myös turvallisia ihmisiä ympärillään, koska ei koira kuitenkaan voi kokonaan ihmistä korvata.

Lemmikkieläimenä koira on merkittävä tuki sellaiselle lapselle, joka ei pysty jostain syystä saamaan ystäviä ikätovereistaan. Lapselle lemmikki ei ole uhkatekijä, koska se ei esitä vaatimuksia eikä tuota pettymystä hänelle. Koiralta saatu positiivinen palaute auttaa lasta vähitellen liittymään uudelleen ikätovereiden joukkoon. Joskus suhde lemmikkiin voi olla lapselle tervetullut pakotie vaikeista kodin ja koulun ihmissuhteista. Tällöin koiran kritiikitön, Ei-tuomitseva kiintymys on erityisen tärkeää. (Alatalo 1997: 7.)

Nykyään on paljon esillä lapsien masentuneisuus ja yksinäisyys. Siitä on tullut jo koko yhteiskunnan ongelma ja luulen, että se yhä pahenee ja pahenee.

Dag Notini, sosiaalilääketieteeseen perehtynyt lääkäri, on kirjoittanut mm. seuraavaa:

Moni ehkä kysyy, voiko koira todellakin korvata ihmisen taistelussa yksinäisyyttä vastaan. Vastaus on ehdottoman myönteinen, lukemattomat vanhat ja tuoreet todisteet eivät jätä epäilyksille sijaa. Luohan koira kaiken lisäksi suhteita myös muihin ihmisiin. (Hallgren 1991: 51-52.)

Koiramme lehdessä (12/92: 28) Unhola kertoi tutkimuksesta, jonka lastentarhanopettajaksi opiskeleva Erja kilpeläinen teki lopputyönään Joensuun yliopistossa. Tutkimuksen yhdessä osiossa otettiin selville, milloin lapsi tai nuori hakeutuu perheen koiran seuraan. Vastauksista 40% rastitettiin kohtaan, jossa luki: yksin ollessaan. Koiran seura on siis selvästi monelle yksinäiselle lapselle arvokasta.

Koira voi olla yksinäisen lapsen ystävä, jos kaverit ovat jääneet muuton takia kauas toiselle paikkakunnalle tai vanhemmat ovat töissä iltaan asti. Koiran kanssa lapsi ei tunne olevansa yksin kotona. Koira antaa seuraa ja turvaa pelkällä läsnäolollaan (Hallgren 1991: 31).

Koirasta tulee lapselle kuin vanhempi sisarus. Jos tilapäinen ero vanhemmista saa lapsen itkemään, koira tavallisesti menee lapsen luokse. Koirat reagoivat itkeviin ihmisiin näin. On mahdotonta sanoa, onko koiran luokse tulon tarkoitus ihmisen lohduttaminen. Kuitenkin siltä se ihmisestä tuntuu. (Hallgren 1991: 31.)

Koira antaa suuren mahdollisuuden miettiä ja käydä läpi elämän suuria kysymyksiä, syntymää ja kuolemaa. Näiden kautta perheissä voi aueta tunteita ja keskusteluja, joihin kaikki voivat osallistua. Yhdessä mietiskellessä ja jakaessa omia tunteita ja muistoja, niin lapsi, kuin aikuinenkin antavat paljon toisilleen.

Jokainen eläinrakas lapsi varmasti toivoisi kotiin pieniä poikasia. Lapsi kuvittelee mielessään, millaisia pikkuruiset ovat ja keksii niille nimiä ym. vaikka pentuja ei olisi tiedossakaan. Lapsi voi olla kokemassa oman lemmikin synnyttämistä. En estäisi lasta näkemästä sitä, mutta hänen täytyy tyytyä vain katselemaan. Lapselle selitetään samalla, mitä tapahtuu ja hänen lähellään ollaan. Jos häntä pelottaa esimerkiksi veri, niin hänelle täytyy kertoa sen olevan normaalia synnytyksessä ja selvittää kaikki lapsen ihmetykset. Lapselle voidaan kertoa omasta syntymästään, jos hän on kiinnostunut siitä. Oman lemmikin synnyttämisessä lapsi pääsee kokemaan jotain hyvin ainutlaatuista luonnon tapahtumaa. Hän näkee, kuinka pienet pennut tulevat maailmaan, hän kokee syntymän ihmeen. Pennut herättävät pienessäkin lapsessa hyvin helliä tunteita ja ihailua, puhumattakaan hieman vanhemmista lapsista. Kukapa voisi vastustaa pehmoista silkkiturkkia ja yönmustia nappisilmiä, en minä ainakaan, en lapsena, enkä vieläkään.

Lemmikkieläimen kuolema on "luonnollinen" tapa keskustella kuolemasta ja se sattuu jokaisen kohdalle, jolla on kotona oma lemmikki. Lemmikin kuoleman joutuu ennen pitkää kohtaamaan, koska ne eivät elä yhtä kauan, kuin ihmiset. Ihminen, joka ei ole ollut koiran kanssa läheisessä suhteessa, ei voi aina ymmärtää, kuinka tärkeä eläin tosiaankin oli. Pahinta, mitä ystävänsä menettäneelle ihmiselle on sanoa: "No, mutta hanki uusi koira".

Koira on varmasti tärkeä kaikille perheenjäsenille ja siksi sen kuolemaan on suhtauduttava yhtä vakavasti, kuin ihmisenkin kuolemaan. Lapselle ei saa koskaan jättää selittämättä kuolemaa tai valehdella siitä. Lapsen kysymyksiin pitää vastata ja hänelle on annettava aikaa ja tilaa surra omaa koiraa. Uutta koiraa ei saa hankkia lohdutukseksi suruun, vaan sitten kun ikävä hellittää. Lapsen on tärkeä tajuta, että eläin todellakin lähti pois ja tärkeää on tuntea välittämisen tunnetta. Koiran kuolemaankin lapsi vai tuntea olevansa syyllinen ja vastuussa, samalla lailla, kuin ihmisenkin kuolemaan. Lapselle pitää selittää, oliko kyseessä onnettomuus vai luonnollinen kuolema. (Brazelton 1995: 332.)

Susan Chernak McElroy selittää kirjassaan (1997: 195) sitä, miksi ihminen voi ottaa hyvinkin raskaasti koiran kuoleman. Hän kertoo, että ihmisten ja eläinten välinen kiintymys on paljon syvempää, kuin moni on valmis myöntämään. Meitä on opetettu kätkemään kaikkein syvimmät tunteemme. Eläimen omistajan tuskin kovin usein tulee mietittyä, pystyykö tekemään vaikutuksen koiransa silmissä. Eläimet kuitenkin näkevät lävitsemme. Ne haistavat pelkomme ja ilomme. Ne näkevät levottomuutemme ja epätoivomme. Juuri tämän takia niistä on meille niin paljon iloa ja hoivaamme niitä hellästi. Ne rakastavat meitä ehdoitta. Sellaisen rakkauden menettäminen voi olla hyvin musertava isku, varsinkin jos elämästämme puuttuu rakkaus tai jos se on ehdollista.

McElroy (1997: 197) kertoo oman isänsä kuolemasta ja toteaa ahdistuksen helpommaksi kestettäväksi suuresti rakastaviensa ja jo kauan aikaa sitten kuolleiden eläinystävien avulla. Niiden menettäminen oli opettanut häntä suremaan ja luopumaan. Pienenä pidetyt lukemattomat hautajaiset takapihoilla olivat opettaneet rituaalien ja alttarinteon merkityksen. Lapsena hänelle tuli tutuksi tuo käsittämätön hetki, kun elävä olento henkäisee viimeisen kerran ja kuolee hänen syleilyynsä. Hän oppi, että elämä jatkuu eläinten kuolemasta huolimatta ja että aika kultaa muistot ja nuolee haavat. Rakkaus ei tunne kuolemaa, vaan sydämessä elää muisto.

Me oivallamme lapsena kuoleman lopullisuuden katsomalla liikkumattomuutta; koskettamalla ja silittämällä yhä uudestaan tuttua ja rakasta ystävää, joka ei enää vastaa. Lapsi haluaa koskea kuollutta eläintä. Lapsena ymmärrämme myös intuitiivisesti kuoleman juhlallisen arvokkuuden. Eläinten hautaaminen on suunnattoman opettavaista: on valittava leposija, kaivettava hauta, kiedottava eloton, joskus loukkaantunutkin ruumis omatekoisiin käärinliinoihin, valittava lempilelu vainajan mukaan, muotoiltava hautakivi ja risti, järjestettävä tilaisuuteen kynttilöitä. Näitä seremonioita me noudatamme vaistomaisesti nähdessämme kuolleen ensi kerran. (McElroy 1997: 201,202.)

4.1 Terveyden ylläpitäjä

Koiran olemassa olo auttaa ihmistä voimaan paremmin ja pysymään terveempänä. Hallgren (1991: 45) kirjoittaa, että me saamme koiran kautta tilaisuuden nauraa, tuntea kosketuksen, välittää toisesta, olla tarpeellisia, saamme fyysistä liikuntaa ja paljon muuta.

Aaron Katcher, amerikkalainen psykiatri on määritellyt seitsemän seikkaa, jotka hänen mielestään perustuvat koiran valtavaan kykyyn antaa henkistä hyvinvointia. Ne ovat seuraavat:

Koira antaa myös mahdollisuuden vaikuttaa, tämä on yksi ihmisen perustarpeista. Koira antaa tärkeän tunteen siitä, että selviydymme jostakin tehtävästä ja pystymme vaikuttamaan omaan tilanteeseemme. Voimme vaikuttaa vierellä olevaan yksilöön, koiraan, voimme ohjata ja opettaa sitä. Tämä antaa lujuutta elämässä tuleviin ongelmiin. Ne pitää kohdata ja selviytyä niistä. (Hallgren 1991: 45-46.)

Tutkimuksissa on osoitettu, että koiralla on terveyden ylläpitäviä vaikutuksia. Pelkkä koiran läsnäolo huoneessa voi riittää alentamaan verenpainetta ja hidastamaan sydämen lyöntinopeutta. Yhdysvalloissa kahdensadan opiskelijan pulssi ja verenpaine mitattiin, kun he olivat lukemassa tekstiä. Yhdellä mittauskerralla mukana oli vain kokeen johtaja, toisella kerralla hän toi koiran mukanaan. Osoittautui todeksi, että pelkällä läsnäolollaan koiralla oli rauhoittava vaikutus opiskelijoihin. Stressiherkät ihmiset voisivat ilmeisesti paremmin, jos heillä olisi oma lemmikki. (Hallgren 1991: 18.)

Fyysisen terveyden edellytys säilyä hyvänä on edes kohtuullinen liikunta. Ihmisen ei tule lähdettyä usein lenkille, ainakaan yksin, vaikka olisi aikomustakin. Se joka omistaa koiran ja hoitaa sitä asianmukaisesti saa kaupan päälle hyvän kunnon ja raikasta ilmaa joka päivä. Motivaatio säilyy, koska ulosmenoon on motiivi. Viikossa tulee käveltyä monet kilometrit ja näin koiran hoito on myös ennaltaehkäisevää terveydenhoitoa. (Hallgren 1991: 18.)

Niin väitetään, että nauru pidentää ikää. Kuinka useasti koiran tempauksille saakaan nauraa. Vastakohdasta, alakuloisuudesta ja masentuneisuudesta voi tulla suuri terveydellinen haitta. On todettu, että masennus alentaa elimistön vastustuskykyä, joten henkisistä ongelmista tulee usein myös fyysisiä (Hallgren 1991: 18).

Tutkiessa hieman ihmisen elimistöä, voimme havaita, että naurun ja leikin antoisina hetkinä, tapahtuu jotain tärkeää. Onnellisissa hetkissä elimistöön erittyy endorfiineja, morfiinin sukuisia aineita, joita muodostuu pieniä määriä muun muassa aivoissa. Endorfiinit antavat hyvänolon ja tyydytyksen tunteen. Nauru, liikunta ja hieronta lisäävät endorfiinien eritystä. Koska nämä ainekset vaimentavat hermoviestejä, ne voivat vähentää stressiä ja lievittää kipua. Näin toimien ne ovat kuin jarruina kielteisille tunteille ja pahalle ololle.

Endorfiinitit ovat yksi syy, miksi koiran omistamisesta voi tulla niin hyvä olo. Pienellä tai vähän isommallakin toverilla on ihmeellinen kyky säteillä iloa ympärilleen! (Hallgren 1991: 19-20.)

Seuraava kirjoitus on lukion stressinpurkuryhmäläiseltä, Melissa Beanilta. Kirjoittaja ylistää omaa koiraansa loistavaksi stressinpoistajaksi.

4.2. koira osana lapsen terapiaa

McElroy (1997: 44) kuvaa lapsen ja eläimen parantavaa suhdetta seuraavalla tavalla:

Lapsi vetäytyy usein maailmasta etsien omaa turvallista ja parantavaa sopukkaa vaikean vamman tai kuolemaa uhkaavan sairauden kanssa kamppaillessaan. Joskus eläin voi pelkällä läsnäolollaan tuoda toivoa ja turvaa. Syynä on luultavasti se, että eläimet kuuntelevat neuvomatta ja tulkitsematta ja huokuvat hyväksyntää ja rakkautta sitä tarvitsevalle. (McElroy 1997: 44.)

Koiran terapeuttisesta vaikutuksesta on osoituksena lemmikkiterapiaa tekevän Robin Kovaryn tarina. Kovarylla oli hyvin hellä ja hyväkäytöksinen bulmastiffinarttu, Shiva. Hän käytti sitä terapiassa apunaan Newyorkilaissairaalassa lastenosastolla. Osastolla oli lapsia, joilla oli vakava, hengenvaarallinen sairaus. Koira oli silitettävänä ja rapsutettavana, ja talutettavana niille, jotka pystyivät kävelemään. Lapset nauttivat Shivan vierailuista. Sairaalassa oli kuitenkin yksi kuusivuotias tyttö, joka ei ottanut kontaktia eikä reagoinut millään tavalla, näytti vain hyvin surkealta. Hänellä oli pitkälle levinnyt syöpä ja hän oli niin fyysisesti, kuin henkisestikin heikoilla.

(McElroy 1997: 45-48.)

Shiva tuli yllättäen sairaaksi ja sillä todettiin syöpä. Koiran piti levätä kotona kauan aikaa, eikä voinut mennä tervehtimään lapsia. Viimein se tervehtyi ja lähti sairaalaan omistajansa kanssa. Lapset kyselivät, että missä hän oli ollut. Kun Kovary sai kerrottua, että Shivalla oli syöpä, pienen kuusivuotiaan tytön kasvot alkoivat kirkastua. Ensi kertaa Shivan ja Kovaryn käyntien aikana tyttö suorastaan pursui kysymyksiä: lähteekö Shivalta kohta turkki? Kuoleeko se? Hoitajat olivat ihmeissään ja kaikki huoneen 20 pikkupotilasta kiinnostuivat koirasta, jolla oli sama sairaus kuin heillä. Hoitaja kiitteli jälkikäteen Kovaryn koiraa, koska se oli saanut pieneen tyttöön kontaktin. (McElroy 1997: 45-48.)

Hallgren (1989: 27) kertoo kirjassaan psykologisista ongelmista ihmisillä. Hän mainitsee asioita, joihin koiran on todettu vaikuttavan positiivisesti. Mm. yksinäisyys, turvattomuus, huono itseluottamus, puutteellinen itsehallinta, ujous ja epäsosiaalisuus. Yhdysvalloissa tehdyn laajan tutkimuksen mukaan eläinten omistajat olivat elämäänsä keskimääräisesti tyytyväisempiä ja suhtautuivat valoisammin tulevaisuuteen. Tutkimus tehtiin haastattelemalla yli 13000 ihmistä. Haastattelussa oli kysymyksiä eläinten omistajille ja niille, joilla ei ollut eläimiä. Eläintenomistajat tunsivat itsensä eläimettömiä useammin imarrelluiksi saatuaan kiitosta, erittäin tyytyväisiksi ja tavoitteissaan onnistuneiksi. Prosenttimäärä oli taas pienempi eläintenomistajilla, kun kysyttiin itsensä yksinäiseksi ja alakuloiseksi, masentuneeksi tai onnettomaksi tuntemista. Eläimellä on siis selvästi vaikutusta ihmisen pääkoppaan.

Muistan katselleeni televisiosta vuosia sitten poliisikoira Rex -ohjelmaa. Sen kertaisessa jaksossa kerrottiin pienestä seksuaalisesti hyväksikäytetystä tytöstä. Tämä tyttö oli muuttunut rankkojen kokemuksiensa kautta täysin sulkeutuneeksi ja puhumattomaksi. Kukaan ei saanut häneen kontaktia. Hän oli sairaalassa psykiatrisella osastolla, jossa ammattiauttajat yrittivät parantaa häntä. Mikään ei auttanut.

Eräänä päivänä saksanpaimenkoira Rex tuli isäntänsä kanssa selvittämään rikosta. Tyttö ei reagoinut poliisin kysymyksiin. Rex käveli tytön luo ja tarjosi päätään silitettäväksi tytön syliin. Tyttö istui hievahtamatta. Koira tökki kuonollaan tyttöä ja ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tyttö nosti katseensa ja katsoi koiraa suoraa silmiin. Siitä alkoi koiran terapiaosuus. Rex oli tytön luona monta päivää ja välillä yötäkin. Hiljalleen tyttö alkoi purkaa tunteitaan ja kokemuksiaan piirtämällä paperille. Koira herätti lapsen omasta sulkeutuneesta maailmastaan ja lapsi alkoi hiljalleen myös hyväillä koiraa ja leikkiä sen kanssa. Kohta hän uskalsi myös katsoa ihmisiä silmiin, alkoi reagoida puheeseen. Tyttö sai purettua tunteensa piirustuksiin ja lopulta hän sai rohkeuden puhumiseen. Koira oli hänelle korvaamaton apu.

Muistaakseni tarina perustui tositapahtumiin ja vaikkei niin olisikaan, uskon kuitenkin, että kertomus on hyvinkin mahdollinen.

Koiran käyttöä lapsen psykoterapiassa on edistänyt yhdysvaltalainen tohtori Boris Levinson. Hän on koirien käyttämisen edelläkävijä. Levinsonin potilaista suurin osa on autistisia lapsia. Nämä lapset eivät puhu kenellekään, heihin on mahdotonta saada yhteyttä, koska he ovat sulkeutuneita omaan sisäiseen maailmaansa. Näiden lasten kanssa työskennellessään Levinson saattaa tavoittaa heidät, tai jopa ruveta juttelemaan heidän kanssaan shetlanninlammaskoiransa välityksellä. Koira olikin aluksi ainoa, jolle lapset ylipäätään puhuivat mitään, mutta vähitellen yhteys aukesi myös ihmisiin.

(Hallgren 1991: 38)

Levinsonin raivaama tie terapiakoirille on tuonut niitä yhä useimpiin laitoksiin ennen kaikkea avuksi lasten psykoterapiaan. Niitten suunnaton vaikutus potilaisiin on selvästi havaittu. Eläinten käyttö psykoterapiassa on monin paikoin jo itsestään selvyys ja käyttöä kehitetään jatkuvasti.

New Yorkissa toimii työryhmä kasvatuskoteihin sijoitettujen ongelmaisten lasten kanssa. Lapset ovat usein masentuneita, sulkeutuneita ja vihamielisiä aikuisia kohtaan. Koirat ovat osoittaneet voivansa tehdä ihmeitä myös tässä asiassa. Tarvittiin vain muutama kokoontumiskerta, joissa oli koiria mukana ja lasten käyttäytymisessä voitiin havaita suuria muutoksia. Lapset ovat pystyneet aloittamaan ongelmistaan ja tunteistaan puhumisen.

On myös olemassa tutkimuksia, joissa todetaan, ettei eläinten käyttö psykoterapiassa toimikaan niin hyvin, kuin monet kertovat. Onnistumiseen vaikuttaa todennäköisesti monet tekijät, jotka liittyvät lapseen, eläimeen ja näiden ympäristöön. (Hallgren 1991: 38,39.)

On vaikeaa sanoa, minkä vuoksi koirasta on niin paljon psykologista apua ihmiselle. Koira houkuttelee meissä niin monia uinuvia tarpeita esille. (Hallgren 1991: 45.)

Eläinten käyttö psykoterapiassa on lisääntynyt, koska ne ovat useimmiten paljon lahjomattomampia ja johdonmukaisempia opettajia, kuin ihminen. Yhteyden eläimiin on mm. todettu helpottavan ihmisen opittua avoimuutta.

(Maunu – Salin 1992: 8-9.)

Eräs sairaalan vapaaehtoistyöntekijä käy tapaamassa kuolevia potilaita koiriensa kanssa. Hän sanoo näin:

Eläimet tekevät työnsä usein hienovaraisesti. Se tapahtuu katsein, kosketuksin, olemalla läsnä. Eläimet osaavat istua ihmisen luona niin kauan kuin on tarpeen. Ne eivät käänny pois nähdessään surua ja kyyneleitä niin kuin ihmisillä kovin usein on tapana ihmisiä pelätessään."(McElroy 1997: 107.)

Ihmeellisestä parantavasta lemmikin terapiasta kertoo nykyinen nelikymppinen nainen. Häntä hoidettiin nuorena itsemurhayrityksen jälkeen depression vuoksi. Hän sai sähköshokkeja vuoden ajan ja voimakkaita lääkkeitä. Hän ei käynyt missään muualla, kuin terapiassa. Hänellä oli pieni valkoinen villakoira, Sunshine, jolla oli pitkä turkki ja hellä mieli. Sunshine oli naisen ainoa seuralainen noina vaikeina vuosina ja myös ainut elävä olento, joka sai häneen yhteyden. (McElroy 1997: 114.)

Koira istui naisen sylissä hiljaa, kun hän tuuditti sitä huoneessaan tunnista toiseen. Hän piti sitä sylissä, halasi, hyräili, kuiskaili ja itki sen turkkiin. Valvottuina öinä hän haki Sunshinen huoneeseensa ja piti sen kanssa vahtia kaiken varalta, minkä lie kuvitteli ulkona väijyvänkään. Koira oli naisen ainoa turva. (McElroy 1997: 114-115.)

Nykyisin vuosien hyvä terveys ja luja kristillinen usko ovat antaneet naiselle paljon sellaista, mitä hän ei olisi osannut nuorena kuvitellakaan. Sunshinen kuolemasta on jo monia vuosia. Nainen sanoo, että ehkä koira ei parantanut häntä, mutta pelasti niin, että hän saattoi ajan kanssa, mielenlujuudella parantaa itse itsensä. Koiralla oli tärkeä tehtävä hänen eheytymisprosessissaan.

(McElroy 1997: 114-115.)

Eläinterapiaa antavista yhdysvaltalaisista keskuksista tunnetuin on Green Chimneys. Sinne mahtuu kerrallaan 102 slumminuorta viettämään aikaa eläimien kanssa. Lapsien taustasta löytyy heitteillejättöjä, väärinkäyttöjä ja pahoinpitelyjä. Monella on oppimisvaikeuksia ja elämä kotona, koulussa ja yhteiskunnassa on kivikkoista. Green Chimneyssä lapset oppivat pian, ettei sellaista eläintä ole, joka tiukkaisi lapselta suoriutumista.

Kymmenvuotias Michael Green Chimneystä kuvaa seuraavalla runolla yhteisöään:

Lapselle, joka on kokenut maailman kipeänä, turvattomana paikkana, eläin saattaa olla ainut opettaja johon uskaltaa luottaa ja turvata. Ja lemmikkieläimet voivat opettaa rakastamaan uudelleen kipeiden menetysten jälkeen.

(McElroy 1997: 38,45-49.)

On totta, että koira voi houkutella mm. skitsofreenisen potilaan ulos maailmastaan ja ikään kuin avata heille oven todellisuuteen, mutta koiran käytön pitää olla hallittua ja harkittua. Ei riitä, että vain joku koira hankitaan laitokseen, vaan sen pitää olla varmaluonteinen, tottunut lapsiin, eikä se saa olla liian nuori. Koiran pitää olla kiltti ja terve. Koiran värilläkin on merkitystä. Monet pitävät mustaa koiraa vaarallisemman näköisenä, kuin vaaleaa. Skitsofreniapotilaille on myös tärkeää, että he voivat nähdä ja tulkita kasvon ilmeiltä ilon, surun ja pettymykset. Vaalean koiran naamasta nämä voi nähdä selvemmin. (Hallgren 1991: 18.)

Potilaan itsetunto herää, kun hän näkee selvästi koiran ilmeistä, että "se pitää minusta, se luottaa minuun, sillä on ikävä minua". Koira ei koskaan murjota tai esitä kiusallisia kysymyksiä, vaan on lämpöinen, heiluttaa häntäänsä ja haluaa aina tulla mukaan. (Hallgren 1991: 18.)

Työhöni löytyi paljon materiaalia. Oli tosi mielenkiintoista tutkia niitä lukuisia tutkimustuloksia, joita koiran vaikutuksista on tehty. Tiedon määrä ylitti odotukseni ja vastasi kysymyksiin, joihin etsin vastausta. Yllätyin, kun luin monen suomalaisen opiskelijan lopputyön aiheena olleen koiran ja lapsen yhteiselon.

Elin uudestaan omaa lapsuuttani rakastettavan koirani kanssa kirjoitellessani tätä työtä. Ymmärsin taas paremmin, miksi koirani on ollut niin tärkeä ja todistin itselleni hyötyjä, joita koirasta on ollut. Voin allekirjoittaa koiran positiiviset vaikutukset, mitä tämän työn lehdiltä voi lukea. Varsin valistavaa oli tieto siitä, kuinka koirat kehittävät sanatonta viestintää. Minua on nimittäin kehuttu hyvin ilmeikkääksi ihmiseksi. Viestin kasvoillani kuulemani mukaan tunnetilojani. Olisikohan eläinystävilläni vaikutuksia tähän asiaan? Luultavasti kyllä.

Terapiakoirista sain paljon hyödyllistä tietoa. Ei ole ihme, miksi koiria suosittelevat kavereiksi myös psykiatrit. Luin kuin lumoutuneena uskomattomia koiran parantavia vaikutuksia. Mielestäni parantumistapaukset osoittivat selvästi koiran hyödyn terapiassa. Toivosin, että saisin itse toteuttaa terapiakoirakäyntejä vaikkapa vapaaehtoisena.

Löytämäni tieto koiran vaikutuksista lapsen elämään todisti mielestäni sen, että koirasta on todella paljon apua lapsen kasvatuksessa. Lapsi oppii koiraltaan perusedellytyksiä mm. toimia ihmisten kanssa. Koira opettaa vastuuta ja avoimuutta ja auttaa käsittelemään vaikeitakin asioita, kuten kuolemaa. Eläimen omistavalla lapsella on jopa paremmat mahdollisuudet saada ystäviä. Hyvin merkittävää oli mielestäni se, etteivät koirien omistajat löytäneet negatiivisia vaikutuksia karvaisesta perheenjäsenestään. Vain jossain tutkimuksissa oli pieni prosenttimäärä ihmisiä, jotka sanoivat koirasta olevan jotain haittaa. Tämäkin oli ilmeisesti aikuisen mielipide, ei lapsen, jolle koira tuntuu olevan usein parasta maailmassa.

Hyvin mullistaviakin tuloksia on saatu aikaan. Mm. koiran kanssa ja ilman koiraa kasvaneiden eroavaisuuksista. Niissähän viitattiin eläintenomistajien olevan empaattisempia, sosiaalisempia ja vastuullisempia ym. Minuun puree ainakin nämä teoriat.

Uskon tutkimusten tuloksien olevan pitäviä, koska samasta asiasta oli tehty monenlaisia tutkimuksia. Mm. koiran merkityksestä sosiaalisuuteen olivat tutkineet useat ihmiset ja tulokset olivat aina myönteisiä.

Jäin pohtimaan miksi suomalaisissa laitoksissa ei hyväksytä eläinkäyntejä? Onko kyse hygieniasta vai allergioista? Vai yleisistä epäluuloista koiria kohtaan ja tietämättömyydestä?

Ei eläimiä tietenkään saa viedä allergiaosastoille, mutta entä muille osastoille? Tiedän monien lasten, aikuisten ja vanhusten toivoneen, että oma koira voitaisiin tuoda katsomaan häntä. Erityisen tyytyväinen olen kuitenkin siitä, että joissain vanhainkodeissa jopa Suomessakin on oma koira. Terapiakoira ohjelmaakin on vanhuksilla. Päättötyöni tuotoksesta päätellen myös lapsilla olisi oikeus saada tuntea koiran välittömyyttä ja parantavaa vaikutusta. Heille se olisi varmasti ainakin yhtä tärkeää, kuin vanhuksillekin.

Miksi koirille ollaan Suomessa niin kielteisiä? Suomessa on kuitenkin todella paljon koiria. Ehkä koirien omistajien pitäisi olla aktiivisempia ja pitää suutaan enemmän auki kuullessaan kritiikkiä koiran haitoista yhteiskunnalle. On uskomatonta kuulla mm, että avustajakoira ei saanut mennä rullatuolilla kulkevan omistajan kanssa ostoskeskuksen käytävälle kävelemään tai että naapuri vahti korva tarkkana seinän takana asustavaa koiraa ja kun yksi haukku pääsi, siitä ilmoitettiin heti eteenpäin. Miten koiravihaa on kylvetty? Onko se silkkaa tietämättömyyttä, kateutta vai mitä? Koiran kanssa eläminen on suuri etuoikeus ja monelle henkireikä.

Toki joillakin koiran omistajilla on varaa parantaa tapojaan keräämällä edes koiran jätökset tiensivuista ja kouluttamalla koiransa yhteiskunta kelpoiseksi. Mutta tietoa pitäisi levittää koiran positiivisista puolista! Nimenomaan vaikutuksista lapsiin!

Uskon yhä vahvemmin koiran hyötyihin. Suosittelen ehdottomasti koiraa kumppaniksi niin lapsiperheelle, kuin vanhuksellekin. Luultavasti kotonani tulee aina olemaan koiria ja haluan niitä varsinkin silloin, kun lapset ovat koulu- ja murrosiässä. Tulevaisuuden haaveena on yhdistää lapset ja eläimet työalaani, jolloin tästä työstä on varmasti ollut apua.

Jos päättötyö olisi ollut laajempi, hyödyllisiä tietoja olisin voinut itsekin hankkia tutkimuksella. Lähettämällä kyselylomakkeita esimerkiksi perheisiin, joilla on lemmikkinä koira. Kirjojen ja lehtien avulla löysin kuitenkin tarvittavat tiedot. Jotkut löytämäni tutkimukset oli tehty nimenomaan kyseisellä lomakkeella.

Toivottavasti joskus vielä innostun tutkimaan koiran vaikutuksia myös aikuisiin ja vanhuksiin, sillä niitäkin on. Törmäsin tietojen etsinnässä useasti mm. vanhusten ja koirien yhteiselon harmoniaan.

LÄHTEET

Alatalo, Kirsi Maria 1997: Koira tarjoaa omistajalleen väylän toteuttaa itseään.

- Koiramme heinäkuu, 6-7

Brazelton, T.Berry 1995: Käännekohtia lapsen kehitys vauvasta kouluikään.

Otava. Keuruu.

Chernak McElroy, Susan 1997: eläimet opettajina ja parantajina. Karisto oy.

Hämeenlinna.

Hallgren, Anders 1991: Ihmisen paras ystävä. Gummerus. Jyväskylä.

Loukkola, Riitta 1999: koira kuuntelee lapsen huolet. – Kaks`plus elokuu, 48-51.

Maunu, Saara – Salin, Marika 1992: Lemmikki lisää lapsen suosiota. –

Koiramme maaliskuu, 8-9.

Middelhaufe, Sabine 1990: Koira valinta- Hoito-kasvatus. Karisto.

Hämeenlinna.

Sjöberg, Renée 1986: Koirien kieli. Tammi. Helsinki.

Tengvall, Helena 1995: Ymmärrä lemmikkiäsi. WSOY. Juva.

Unhola, Kaija 1992: Koira auttaa unohtamaan raha- ja muut huolet. –koiramme

Joulukuu, 26-28.

Unhola, Kaija 1998: Koira on lapselle tuki, turva ja kasvattaja. – Koiramme

Maaliskuu, 56-57.